3. helmikuuta 2014

Yksinäinen lapsuuteni

Viime vuoden lopulla oli paljon puhetta 8-vuotiaasta norjalaispojasta, jonka synttäreille ei tullut kukaan. Se toi vahvasti mieleen oman lapsuuteni. Minäkin olen viettänyt synttärit, joille ei tullut ketään. Muistan, miten innoissani odotin vieraita. Täytekakku ja muut herkut olivat valmiina. Odotin ja odotin. Tähyilin jokaista ohikulkevaa autoa siinä toivossa, että vieraat vihdoin saapuisivat, mutta lopulta oli pakko hyväksyä, ettei kukaan tule. Olin kyllä kutsunut useita ihmisiä eikä kukaan ollut ilmoittanut, ettei pääsekään. Juhlamieli oli tietysti poissa eikä kakkukaan enää maistunut. Synttärit olivat kuitenkin vain jäävuoren huippu.

Ennen kouluikää en vielä ollut yksinäinen. Suurimman osan ajasta vietin sisarusteni kanssa, ja koska muutakaan seuraa ei ollut, emme tietenkään jättäneet toisiamme yksin. Päiväkodissakin pyörin porukan mukana siinä missä muutkin. Koulussa kaikki muuttui, kun luokka pikkuhiljaa jakautui eri porukoihin. Minä jäin ulkopuolelle. Pieni porukka käytännössä määritteli, millainen pitäisi olla, ja minä olin aivan vääränlainen: pieni, ujo, omituinen, sosiaalisesti kömpelö, pukeuduin lapsellisiin ja epämuodikkaisiin vaatteisiin ja olin kiinnostunut ihan eri asioista kuin muut. Jäin yksin.

Minua myös kiusattiin. Käsiksi ei onneksi käyty, mutta haukuttiin, syrjittiin, puhuttiin pahaa ja kirjoitettiin ilkeitä juttuja. Kiusaamiseen kyllä yritettiin puuttua, mutta aikuisten yritykset lähinnä tekivät minusta vielä mäntimmän muiden silmissä. Kiusaaminen oli kamalaa, mutta kaikkein kamalinta oli silti, ettei minulla ollut kavereita. En minä iltaisin itkiessäni miettinyt sitä, miksi muut ovat niin ilkeitä, vaan sitä, mikä minussa on vikana, kun kukaan ei pidä minusta.

Varsinkin näin jälkikäteen yksin jättäminen on ollut kaikkein vaikein asia käsitellä. Suorasta kiusaamisesta, kuten vaikka haukkumisesta, on helppo ajatella, että kiusaaja on tehnyt väärin. Sen sijaan ei voi sanoa, että on väärin olla olematta jonkun kaveri. Eihän ketään nyt voi pakottaa olemaan toisen kaveri. Toisaalta, jos muut eivät tehneet mitään väärää, oliko vika sitten minussa? Nyt aikuisena tajuan, ettei se oikeastaan ollut kenenkään vika. Olimme vain niin erilaisia, minä ja muut. Silti minun on vaikea päästä eroon siitä tunteesta, että minussa on jotain vikaa enkä siksi kelpaa muiden ystäväksi.

Kuva täältä.

Yksinäisyys satuttaa. Valitettavasti minun kokemukseni eivät ole mitenkään harvinaisia. Helsingin Sanomat uutisoi taannoin: 

"Viidennes suomalaisista lapsista tuntee olonsa yksinäiseksi ja torjutuksi lähes joka päivä. Tutkijat puhuvat sosiaalisesta kivusta."

Se kipu on minulle liiankin tuttu, ja vielä paljon enemmän sattuu, kun miettii niitä lukuisia lapsia, jotka joutuvat sitä kokemaan. Yksinäisyys on todella suuri ongelma, jolla voi olla myös kauaskantoisia seurauksia. Esimerkiksi Pekka-Eric Auvinen kärsi samasta ongelmasta kuin minä:

"”Kesälomat ja viikonloput olivat rankkoja, kun poika kyseli: Äiti, miksei minulla ole yhtään kaveria?” äiti muisteli."

Näin siis Pekka-Ericin teon kamaluutta yhtään väheksymättä. Mikään ei tietenkään oikeuta kouluampumista tai muutakaan väkivaltaa, mutta tavallaan ymmärrän, miksi tuollaisessa tilanteessa suhtautuminen muihin ihmisiin muodostuu hyvin negatiiviseksi.

Kuva täältä.

Kaipaan välillä kaikkea sitä, mitä minulla ei ollut. Välituntien riemua kavereiden kanssa. Ystäväkirjoja, joihin muut haluavat kirjoittaa ja joissa ei lue mitään ilkeää minusta. Salaisuuksia ystävien kesken. Ystäviä, joiden kanssa tehdä ryhmätyöt ja jotka haluavat minut joukkueeseensa liikuntatunnilla. Ystäviä, jotka ovat tunteneet minut lapsesta asti. Syntymäpäiväjuhlia, joille muut haluavat tulla.

8 kommenttia:

  1. Ihailen rohkeuttasi kertoa oma tarinasi ääneen! Selän kääntäminen toiselle ja yksin jättäminen ovat kamalia sydämettömiä tekoja. Niin aikuisilta kuin lapsilta. Liian helppo on ummistaa silmänsä moiselle, kun kyseessä ei ole "oikeaa kiusaamista" vaan mitään ei muka oikeasti tapahdu. Siinäpä se. Mitä kaikkea pitää muka tapahtua ennen kuin yhteiskunta, vanhemmat ja syrjijät huomaavat että syrjivä toiminta on väärin?
    Toivottavasti sinä ja monet muut löytävät elämässä ne omat läheiset ihmiset. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi! Olen kyllä jo ainakin hyvällä alulla ja löytänyt joitakin ihmisiä, jotka todella pitävät minusta. :) Sitä toivon kaikille muillekin!

      Poista
  2. Koskettava teksti, voin samastua, vaikka en täysin kavereita vailla ollutkaan lapsena (enkä siis nytkään). Yksin jättäminen on todellakin vaikea asia käsitellä, eikä sellaiseen oikein voi suorasti puuttuakaan: voi käskeä olemaan kiusaamatta, mutta ei voi pakottaa olemaan toisen kaveri, valitettavasti. Outoa on toisaalta sekin, että voi kokea olevansa yksinäinen, vaikka olisikin kavereita: itse en ole ikinä kokenut kuuluvani mihinkään porukkaan, en koe vieläkään, vaikka minulla onkin ihania ystäviä. Silti jokin yksinäisyys kalvaa sisuksia jatkuvasti, enkä ole vielä aivan selvillä siitä, mitä sille kannattaisi tehdä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuttu tunne tuokin, että on yksinäinen, vaikkei ole näennäisesti yksin. Yksinäisyyshän on ennen kaikkea tunne. Porukassa voi tuntea olonsa yksinäiseksi, ja toisaalta yksin oleminen ei tarkoita, että olisi yksinäinen. Tykkään puuhailla monia juttuja yksin, mutta porukassa tunnen oloni välillä yksinäiseksi. Kai se on se tietty ulkopuolisuuden tunne.

      Poista
  3. Luin kaikki tekstisi läpi, tosi hyvältä vaikuttaa! Jään innolla odottamaan jatkoa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos. :) Aina kivempi kirjoitella, kun on joku lukemassakin.

      Poista
  4. Tosi hyvä kirjoitus! Sosiaalinen yksinäisyys on kyllä jotain aivan hirveää! Sitä ei vain voi ymmärtää, jos sitä ei ole itse kokenut. Samasta yritän itse toipua nyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Toivottavasti sinäkin voit jo paremmin.

      Poista