Loppuraportti: Siistimpi koti

Kuukausi on nyt lopussa. Kirjoittelen huomenna, mitä ensi kuussa on luvassa, mutta ensin on vuorossa ensimmäisen muutoshaasteeni loppuraportti. Minulla oli siis tämän kuun muutoksena oppia siistimmäksi. Asetin itselleni kaksi tavoitetta:

1. Opin viemään tavarat käytön jälkeen paikoilleen, tiskit tiskikoneeseen ja roskat roskikseen.

2. Siivoan noin muuten kerran viikossa.

Tavoite 1 oli näistä tärkeämpi nimenomaan rutiinien oppimisen kannalta. En nyt voi sanoa, että se sujuisi vielä rutiinilla, mutta olen sen yhden kurjasti sujuneen viikon jälkeen onnistunut taas pitämään ihan hyvin järjestystä yllä. Nytkin, kun katson ympärilleni, työpöydälläni ei loju yhtään tyhjää mukia tai lasia. Ennen keräsin niitä aina hirveän määrän pöydälle, kunnes sain vietyä ne tiskikoneeseen. Keittiökin on nyt joka päivä siinä kunnossa, ettei tarvitse aamuisin etsimällä etsiä pöydänkulmaa, johon puurolautanen mahtuisi.

Toinenkin tavoite on toteutunut aika hyvin. En ole kyllä yhdelläkään viikolla siivonnut koko asuntoa, mutta joka viikonloppu kuitenkin jotain, esimerkiksi yhdellä viikolla kylppäri ja seuraavalla olohuone. Sekin on huomattava parannus aiempaan. 

Kuva täältä.

Koti ei ole kyllä vieläkään siinä kunnossa, että voisin huoletta päästää tänne yllätysvieraita koska tahansa, mutta olen ehdottomasti tyytyväinen tähänastiseen kehitykseen. Täällä on huomattavasti viihtyisämpi olla, kun ympärillä ei vallitse jatkuva sekasorto. Lisäksi olen huomannut yllättävän sivuvaikutuksen. Olen nimittäin vitkastellut vähemmän kuin ennen, ja tämä on ulottunut muuhunkin kuin vain siivoamiseen. Olen myös kokannut aikaisemmin, käynyt suihkussa aikaisemmin ja mennyt aikaisemmin nukkumaan. Ei ollenkaan hassumpi sivuvaikutus.

Tästä eteenpäin tavoitteena on ennen kaikkea jatkaa samaan malliin, jotta ylläpitosiivouksesta tulisi oikeasti rutiini. Suurimpana kompastuskivenä näen sen, kun stressi iskee eikä aika meinaa riittää. Tulee ihan varmasti viikkoja, joina koti on kuin pommin jäljiltä. Se ei onneksi ole kovin vakavaa. Pitää vain muistaa palata hyviin siisteystapoihin sen jälkeen.

Sietämätön joutilaisuus

Tänä aamuna bussissa tulin ajatelleeksi sitä, miten vaikea minun ja varmasti monen muunkin on nykyään sietää sitä, ettei tee mitään. Bussissakin olen tottunut siihen, että minulla on älypuhelin, jolla voin selata vaikka nettiä. Jos laitan puhelimen laukkuun ja jään vain odottelemaan, että olisin perillä, tulee heti jotenkin levoton olo.

Olen pikkuhiljaa täyttänyt päiväni tekemisellä, osin ihan tietoisestikin. Katson esimerkiksi telkkaria nukkumaan mennessä. Se on helpottanut nukahtamisahdistustani paljon. Olen aina ollut melkoinen murehtija, ja varsinkin nukkumaanmeno oli minulle jo lapsena vaikeaa. Pyörin usein hereillä tuntikausia murehtien milloin mitäkin. Välillä olen suorastaan pelännyt nukkumaanmenoa ja kaikkia niitä ajatuksia, jotka tulevat päähäni iltaisin. Televisio auttaa minua siinä, etten ole sängyssä yksin ajatusteni kanssa ilman mitään tekemistä. Osin apu on ihan vain psykologinen. En useinkaan muista tv-ohjelmasta kuin ensimmäiset viisi minuuttia, koska olen nukahtanut niin nopeasti.

Muu tekemättömyyden vältteleminen on minulla enemmän tiedostamatonta. Minulle ei ole mikään ongelma laiskotella ja rentoutua, eli siinä mielessä joutilaisuus ei häiritse minua, mutta silloinkin minun on vaikea olla tekemättä mitään. Jos en ole koneella, katson telkkaria, laulan, syön tai teen jotain poikaystävän kanssa.

Kuva täältä.

Nyt olen miettinyt, ettei minun päivissäni ole yleensä mitään hetkeä, jolloin käsittelisin ajatuksiani. Nukkumaanmeno on siihen minulle väärä hetki, eikä työmatkakaan tunnu siihen oikealta, sillä kiva pieni puuhastelu kännykällä on minulle samalla siirtymä työ- ja vapaa-ajan välillä. En halua esimerkiksi töiden jälkeen miettiä työasioita kotimatkalla, vaan siirtää ajatukset muualle. Voisin kuitenkin käydä esimerkiksi useammin kävelylenkeillä. Ajatusten selvittely raittiissa ilmassa yhdistettynä kevyeen liikuntaan sopii minulle hyvin. Se ei myöskään tunnu yhtään niin pelottavalta kuin ajatusten kohtaaminen illalla sängyssä.

Kuva täältä.

Laitanpa tähän vielä loppukevennykseksi linkin nettisivulle, jossa on tarkoituksena olla tekemättä mitään kahden minuutin ajan. Jos menee liikuttamaan hiirtä tai näppäilemään näppäimistöä, aika alkaa alusta. En tiedä teistä, mutta minusta tuo kaksi minuuttia tuntuu yllättävän pitkältä. Tuntuu oudolta istua koneella niin pitkään tekemättä mitään. Kun taas tekee jotain koneella, kaksi minuuttia menee ohi yhdessä hujauksessa. Ilmankos aika tuntuukin menevän niin nopeasti.

Riippuvuuksista

Helsingin Sanomien tämän viikon yksi luetuimmista ja jaetuimmista artikkeleista, Jani Kaaron kirjoittama Addiktiot ovat korvikkeita hengen köyhyydelle (suosittelen lukemaan!), on antanut minullekin paljon ajattelemisen aihetta. Osa artikkelin sisällöstä oli minulle uutta tietoa, kuten se, miten heikosti heroiini vaikuttaa, jos olosuhteet eivät ole otolliset addiktion syntymiselle. Kliinisissä tutkimusoloissa koehenkilöt eivät kokeneet euforiaa, vaan ennemminkin pahoinvointia.

Artikkelin pääasia ei kuitenkaan ollut heroiini, vaan se, miten riippuvuuden yleensäkin liittyvät jonkinlaiseen juurettomuuteen tai pahoinvointiin. Riippuvuuden täyttävät sitä tyhjyyttä, jota esimerkiksi sosiaalisten verkostojen puute aiheuttaa. Hyvinvoivat ihmiset eivät ole yleensä alttiita riippuvuuksille.

Kuva täältä.

Tämä vastaa myös omaa kokemustani. Minulla on ollut ongelmia ahmimisen kanssa. Ei, en tarkoita sellaista ahmimista, että tulee syötyä pitsaa turhan usein. Tarkoitan sellaista ahmimista, että kävin ostamassa suuren määrän herkkuja eri ruokakaupoista, kun en yhdestä kehdannut ostaa kaikkea, ja söin, kunnes olin oksennuksen partaalla. Jälkeenpäin olo oli tietysti kamala, mutta syöminen itsessään tuntui hyvältä. Näin jälkikäteen tajuan, että reagoin yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteiden aiheuttamaan sosiaaliseen kipuun syömällä. Syöminen oli suunnilleen ainut positiivinen asia elämässäni. Odotin koko ajan seuraavaa herkutteluhetkeä. Eipä minulla ollut muutakaan odotettavaa.

Nykyään, kun voin paljon paremmin, minulla ei ole mitään tarvetta ahmia. Vaikkei minulla ole oikein vieläkään kavereita, minulla on kuitenkin poikaystävä, jonka kanssa voin vihdoin kokea yhteenkuuluvuutta. Ruoka on minulle edelleen tärkeää, mutta elämässäni on paljon muutakin.

Kaikki tämä saa miettimään, miten riippuvuuksiin suhtaudutaan yhteiskunnassa. Esimerkiksi alkoholiongelmaan yritetään puuttua rajoittamalla alkoholin saatavuutta, vaikka itse ongelma on ihan muualla kuin siinä, että alkoholia on liian helposti saatavilla. Suurin ongelma on, että ihmiset voivat huonosti. Se sitten heijastuu erilaisiin asioihin. Joku päätyy ahmimaan, jostakusta tulee peliriippuvainen ja jostakusta tulee alkoholisti.

Ihmisten hyvinvointia parantamalla voitaisiin tappaa varmaan kymmenen kärpästä yhdellä iskulla. Eri asia onkin, mitä sen eteen voidaan konkreettisesti tehdä. Ongelma kun ei ole vain niissä asioissa, joita yhteiskunta säätelee, vaan ennen kaikkea siinä, mitä ihmisten välillä tapahtuu.

Arvotyhjiö?

Viime päivien kiivaimpia puheenaiheita on ollut sukupuolineutraali avioliittolaki. Poliitikoiltakin on kuultu taas kommentteja laidasta laitaan. Esimerkiksi Pentti Oinonen (ps) on Helsingin Sanomien mukaan huolissaan:

"Oinonen pelkää Suomen etenevän pienin askelin kohti täydellistä arvotyhjiötä."

Siinä kiteytyy aika pitkälti se, mikä minua ärsyttää lakimuutoksen vastustajien kommenteissa: he puhuvat aivan kuin he olisivat ainoita, joilla on arvoja, joiden pohjalta näitä päätöksiä tehdään. Minä kyllä käsitän, että esimerkiksi kristillisyys, isänmaallisuus ja perinteiset perhearvot ovat heille tärkeitä, mutta heidän on ilmeisesti vaikea käsittää, että myös lakimuutoksen puolustamisen taustalla ovat arvot, ei niiden puute.

Muistan, miten Tahdon 2013 -kampanjan alkupäivinä katselin ylpeänä, kun allekirjoittaneiden lukumäärä kasvoi kasvamistaan. Olin suorastaan liikuttunut siitä, kuinka moni pitää tasa-arvoa tärkeänä. Minullekin se on tärkeä arvo, kuten myös oikeudenmukaisuus. Kannatan kansalaisaloitetta nimenomaan arvojeni pohjalta, en siksi, etteikö minulla olisi arvoja (saati siksi, että homous olisi jotenkin muotia).

Kuva täältä.

Oma sukupolveni on onneksi suurimmalta osin sitä mieltä, että samaa sukupuolta olevien avioitumisen salliminen on suorastaan itsestäänselvyys. Uskon, että tätäkin asiaa tarkastellaan tulevaisuudessa samoin kuin vaikkapa naisten äänioikeutta nykyään. Suomi ei valitettavasti vain ole tämän asian suhteen samanlainen edelläkävijä kuin naisten äänioikeuden suhteen.

On kuitenkin selvää, että lakimuutos tulee ennemmin tai myöhemmin. Yleisen asenneilmapiirin muutos on ollut havaittavissa jo pidemmän aikaa. Nyt jopa esimerkiksi amerikkalaiset huippupoliitikot uskaltavat puhua seksuaalivähemmistöjen oikeuksien puolesta. Suomalaistenkin mielipiteet ovat muuttuneet pääosin myönteisiksi.

Täytyy vain toivoa, että eduskuntakin tekee tässä asiassa järkevän päätöksen.

Väliraportti: Siistimpi koti

Nyt on kuukausi puolessavälissä (tai vähän ylikin), joten ajattelin kertoa, miten kuukauden muutos on tähän mennessä sujunut. Tavoitteena oli siis ennen kaikkea opetella ylläpitosiivousta ja saada siitä rutiini, joka hoituu sen kummemmin ajattelematta.

Ensimmäinen viikko meni oikein hyvin. Tein joka päivä jotain pientä, joten koti pysyi melko siistinä. Jos olisin raportoinut kehityksestä jo viime viikolla, olisin kirjoittanut, että kaikki sujuu loistavasti. Toisella viikolla kuitenkin kävi klassisesti eli elämä tuli väliin, mikä on kyllä näkynyt myös blogin päivitystahdissa. Yhtenä päivänä meni myöhään töissä, toisena päivänä olin rättiväsynyt. On välillä vaikea tasapainoilla sen kanssa, että työpäivinä vapaa-aikaa on muutenkin olemattoman vähän, ja sinä aikana pitäisi sitten kokata seuraavan päivän eväät (kyllä, kadehdin niitä, joilla on työpaikkaruokala) ja jaksaa vielä siivotakin kokkauksen jälkeen. Tuo jälkimmäinen valitettavasti usein jää, ja juuri niin kävi viime viikolla. Sitten siivottavaa oli tietysti sitäkin enemmän seuraavana päivänä, jolloin en myöskään sitten jaksanut siivota.

Takaiskuista huolimatta myös edistystä on havaittavissa. Huomaan entistä useammin, että kappas, mukihan se siinä vielä hengailee pöydällä aamupalan jäljiltä, ja vien sen tiskikoneeseen. Koti ei ollut huonomman viikonkaan jälkeen läheskään niin kamalassa kunnossa kuin se yleensä on kiireisten viikkojen jälkeen. Moni varmasti edelleen kauhistelisi tätä siisteystasoa, mutta minulle tämä on muutos oikeaan suuntaan. Ylläpitosiivoaminen ei ole todellakaan vielä lähelläkään rutiinia, mutta eiköhän se ahkeralla harjoittelulla kehity enemmän siihen suuntaan.

Kuva täältä.

Olen muuten miettinyt tässä kahden minuutin sääntöä, eli lyhyesti sanottuna sitä, että jos jokin asia kestää korkeintaan kaksi minuuttia, tee se heti. Säännön ideana on vähentää turhaa vitkastelua. Ensin minun oli vaikea keksiä asioita, jotka kestävät korkeintaan kaksi minuuttia. Kokkaaminen kestää pidempään. Keittiön siivoaminen kestää pidempään. Jopa suihkussa käyminen kestää pidempään, jos pesen hiukset. Kahdessa minuutissa ehtii kuitenkin viedä astiat tiskikoneeseen. Kahdessa minuutissa ehtii myös viedä roskat. Kahdessa minuutissa ehtii pyyhkiä keittiön työtasot, vaikkei ehdikään siivota koko keittiötä. 

Olen kyllä sellainen ihminen, että kun vain saan aloitettua, itse tekeminen sujuu helposti. Usein käy niin, että aion vain viedä astiat koneeseen, mutta päädyn tiskaamaan paistinpannun, pyyhkimään työtasot, puhdistamaan lavuaarin ja hellan ja niin edelleen. Siinä meneekin aikaa huomattavasti enemmän kuin kaksi minuuttia. Aina minulla ei ole niin paljon aikaa, joten en ihan joka tilanteessa halua huijata itseäni aloittamaan kahdeksi minuutiksi ja lopettamaan 30-60 minuuttia myöhemmin. Ymmärrän kuitenkin jutun jujun. On helpompi aloittaa, jos ajattelee, että tässä menee vain pari minuuttia.

Nyt on vielä tämä ja ensi viikko aikaa harjoitella. Katsotaan, kuinka pitkälle pääsen siinä ajassa. Toivottavasti tarpeeksi pitkälle, jotta voin jatkaa siisteyden ylläpitoa ja samalla kokeilla maaliskuussa jotakin toista muutosta.

Miksi ystävystyminen on niin vaikeaa?

Tänä aamuna matkalla töihin törmäsin taas erään deittisivuston mainoksiin. Deittisivustoille riittää selvästikin kysyntää. Uusiakin tupsahtelee aina välillä, kuten reilu vuosi sitten Eliittikumppani (joka näin sivumennen sanoen kuulostaa minusta vastenmieliseltä - enpä ainakaan itse edes haluaisi seurustella sellaisen ihmisen kanssa, joka erikseen etsii eliittikumppania). Sivustot lupailevat sopivan kumppanin löytymistä milloin milläkin menetelmällä tai algoritmilla, ja toki on myös niitä perinteisiä ilmoitustyyppisiä sivustoja, jotka jättävät sopivan kumppanin etsimisen käyttäjän oman haun ja ilmoituksen varaan.

Olen itse kerran liittynyt eräälle ilmaiselle ilmoitustyyppiselle deittisivustolle. En kyllä oikeastaan kaivannut seurustelukumppania, vaan olin vain todella yksinäinen, ja koska ystävienlöytämissivustoja ei oikein ollut tai ne olivat melko kuolleita, kokeilin sitten deittisivustoa (en suosittele, yksinäisyys ei ollut hyvä lähtökohta suhteelle). Minulla ei ole oikeastaan ikinä ollut mitään vaikeuksia löytää seurustelukumppaneita, ainakaan enää teini-iän jälkeen. Olen siitä onnekas, että olen 1) nainen ja 2) kohtalaisen kaunis, joten yleensä on löytynyt miehiä, jotka ovat kiinnostuneet minusta. Sen sijaan ystävystyminen on aina ollut minulle kamalan vaikeaa. Tutustun kyllä ihmisiin melko helposti, mutta siihen se sitten jää.

Kuva täältä.

Olenkin miettinyt, mikä on se ratkaiseva ero seurustelukumppanin ja ystävän löytämisessä, joka aiheuttaa sen, että ensimmäinen on minulle helppoa ja toinen melkein mahdotonta. Yksi suuri ero on ainakin se, että ihastunut tai rakastunut ihminen osoittaa selvästi kiinnostustaan. Olen aika huono lukemaan ihmisiä tai tulkitsemaan sosiaalisia tilanteita, mutta flirttailu ja ihastus on helppo tunnistaa. En osaa oikein tulkita, pitääkö joku minusta vai ei, ellei se ole suorastaan ilmiselvää. Lapsuuden kokemusten jälkeen pelkään usein, että ihmiset eivät pidä minusta ja että jotenkin häiritsen heitä. En haluaisi olla se tyyppi, joka roikkuu muiden mukana tajuamatta, ettei ole tervetullut.

Toinen ongelma on se, etten oikein osaa pitää yhteyttä ihmisiin. Olen introvertti enkä kaipaa koko ajan seuraa, joten usein unohdan pitää yhteyttä. Ihastunut mies ottaa tällöin itse yhteyttä minuun, ja itsekin muistan ihastuneena yhteydenpidon huomattavasti paremmin. Sen sijaan ihminen, johon olen tutustunut noin muuten, varmaan tulkitsee yhteydenpidon vähyyden niin, ettei minua kiinnosta olla tekemisissä hänen kanssaan. Seuraavan kerran, kun tapaan potentiaalisen ystäväehdokkaan, minun pitää varmaan laittaa kännykkään säännölliset muistutukset yhteydenpidosta.

Introverttiys vaikeuttaa ystävystymistä muutenkin. Tarvitsen paljon omaa aikaa ja lisäksi sosiaaliset tilanteet uuvuttavat minut aika nopeasti. En siis halua viettää aikaa ihmisten kanssa liian usein tai liian pitkään. Haluaisin silti ystäviä. Se on vaikea yhdistelmä. Parasta olisi varmaan löytää muita introvertteja, joilla riittää ymmärrystä tämän asian suhteen. Ekstrovertimpien kanssa tulee usein väärinymmärryksiä. Poikaystävänikin oli aluksi vaikea ymmärtää, ettei se, että haluan puuhailla paljon omia juttujani, johdu mitenkään hänestä. 

Kuva täältä.

Monet vinkit ystävien löytämiseksi keskittyvät siihen, missä voisi tutustua uusiin ihmisiin. Minun ongelmani on kuitenkin ihan muualla. Suurin arvoitus minulle on se, miten tutusta tulee kaveri ja kaverista ystävä. Minun kohdallani homma jää aina siihen tuttuusasteelle, jossa rupatellaan niitä näitä silloin, kun nähdään. Miten siitä päästään pisteeseen, jossa toiselle voi kertoa vaikka parisuhdeongelmista? Ei minulle tule tuttujen seurassa koskaan sellainen olo, että voisin kertoa mistään kovin henkilökohtaisesta. Olenko vain tutustunut vääriin ihmisiin, vai voiko tuollaisesta tuttuudestakin kehittyä ystävyys?

Miten te olette ystävystyneet ystävienne kanssa?

Ajatuksia olympialaisista

Nyt alkavat olympialaiset ovat herättäneet minussa paljon ajatuksia.

Ylen näyttämässä Ulkolinja-dokumentissa Putinin olympialaiset, joka on vielä tämän päivän ajan katsottavissa Areenassa, kerrottiin olympiakisoihin liittyvästä korruptiosta lähtien ihan siitä, miten kisat edes päätyivät Sotshiin, Venäjän suunnilleen ainoaan paikkaan, jossa ei ole koskaan lunta, ja päätyen siihen, miten kisoista tuli kaikkien aikojen kalleimmat. Olympialaisten hintahan on jo samaa luokkaa kuin Suomen valtion koko vuoden budjetti. Ihmisiä myös häädettiin sankoin joukoin kodeistaan olympialaisten tieltä. Jos ette ehdi katsomaan dokumenttia, siitä löytyy tiivistelmä esimerkiksi täältä.

Mikään tästä nyt ei varsinaisesti yllätä minua. Venäjän korruptoituneisuudessa ja huonossa ihmisoikeustilanneessa ei ole mitään uutta. Enemmän minua harmittaa, että Kansainvälinen olympiakomitea näyttää olevan myös korruptoitunut. Sekään ei ole varsinaisesti mikään uusi juttu. Eihän Kiinakaan ole avoimuuden tai ihmisoikeuksien mallimaa, ja silti olympialaiset järjestettiin siellä. Minua kuitenkin ilahduttaa, että ihmiset huomaavat systeemin olevan mätä. Esimerkiksi München päätti olla hakematta vuoden 2022 talviolympialaisia, koska asukkaat vastustivat sitä kansanäänestyksessä. Vastustus ei todennäköisesti johtunut siitä, että asukkailla olisi sinänsä mitään olympialaisia vastaan, vaan ennemminkin KOK:n toiminnasta. Kun Sotshin olympiaisännyydestä päätettiin, kisassa oli loppusuoralla mukana mm. Itävallan Salzburg, jolla oli suurin osa tarvittavasta infrastruktuurista jo valmiina, suunnitelmat sille, mitä rakennuksille tapahtuu olympialaisten jälkeen sekä suunnitelma, miten olympialaiset järjestetään kestävän kehityksen periaatteiden mukaisesti. Silti kisat sai Sotshi, joka on joutunut rakentamaan oikeastaan kaiken tyhjästä.

Kuva täältä.

On tästä seurannut jotain hyvääkin. Venäjän ihmisoikeustilanteeseen on nimittäin kiinnitetty paljon enemmän huomiota kuin aiemmin. Etenkin homopropagandalakia on kritisoitu voimakkaasti. Jopa Google näpäytti Venäjää Doodle-kuvan muodossa. Venäjällä LGBT-aktivisteilla on tukalat oltavat, mutta länsimaat ja länsimaissa toimivat suuret yhtiöt voivat kritisoida Venäjän tilannetta. Se ei toki tarkoita, että homojen tilanne automaattisesti paranisi siellä. Silti se on selvä viesti Venäjälle siitä, mitä mieltä länsimaat ovat homolaista.

Aionko sitten katsoa olympialaisia? Pakko sanoa, että aion. Pidän jääkiekosta, joten sitä ainakin haluan katsoa. Jos nyt tunnenkin siitä pienen piston sydämessäni, sitä lievittää kieltämättä se, ettei Sotshissa näytä menevän kaikki ihan niin kuin Strömsössä (hmm, siinäpä vasta olisikin paikka olympialaisille!). Kisat, joiden Putin halusi olevan osoitus Venäjän mahtavuudesta, ovat saaneet ainakin kisavalmistelujen osalta varsin erikoisia käänteitä. Vaikka kisat ovat tulleet todella kalliiksi, kaikkea ei ole todellakaan saatu valmiiksi ennen kisojen alkamista. Kiitos mm. Twitterin, koko maailma on saanut nähdä näitä keskeneräisiä hotellihuoneita, erikoisia vessajärjestelyjä ja kaikkea muutakin älytöntä. Ehkä on paras näin. Venäjä järjestää kisat ja muu maailma nauraa.